perjantai 7. joulukuuta 2012

Katto pään päällä

Tänään aamulla heräsin hyvän ystäväni lattialta säkkituolista. Maailman hurmaavin koira innostui heti heräämisestäni siinä määrin, että olisi ollut tosi vaikeaa olla hymyilemättä. Minulla oli mukavan lämmin ja tunsin oloni äärettömän kiitolliseksi, etenkin koska olin viettänyt edellisen yöni valitettavasti vanhassa mummulassani 14-asteisessa lämmössä.

Suurimman osan elämääni pidin täysin itsestään selvänä, että mulla on katto pään päällä, lämpöä, vettä ja sähköä käytettävissä, enkä osannut arvostaa näitä asioita tarpeeksi. Hyvinvoivassa Suomessa noi on kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä saatavilla.



Nyt olen ollut 16 kuukautta asunnottomana, tosin täysin omasta tahdostani. Irtisanoin vuokra-asuntoni kesällä 2010, suurimpana syynä se, että etenkin tuohon aikaan olin hyvin liikkuvainen. Halusin kokeilla vapautta tietystä osoitteesta ja rutiineista. Täytyy sanoa, että tämä on ollut upeaa aikaa. Oon oppinut paljon itsestäni, muista, elämästä, vapaudesta, villiydestä, turvattomuudesta, irtonaisuudesta, läsnäolosta, ihmissuhteista ja mitä erilaisimmissa paikoissa nukkumisesta.

Todellakin, hurjien vapaus-fiilisten lisäksi oon myös käynyt läpi vahvoja turvattomuuden tunteita, muistuu mieleen kun viime talvena istuin Tampereen juna-aseman tunnelissa pari tuntia tippa silmässä, kun en tiennyt yhtään mihin lähtisin. Oisin halunnut vain yöksi kotiin, jota ei ollut.

Myös se, että kuinka riippuvainen oikeasti olenkaan muista ihmisistä on konkretisoitunut niin, että arvostan koko lajiamme aikaisempaa enemmän. Tuskin olisin selvinnyt hengissä yksin tätä aikaa. Olemassaoloni on täysin riippuvaista ostetun ruokani tuottajista, sähköyhtiön asentajista, Onnibussin kuskeista, aasialaisista jotka ovat kasanneet läppärini ja ennen kaikkea omasta lähipiiristäni, ystävistäni.


"I am what I am because of who WE are." -Lil' Joe



Nyt kun olen saanut perspektiiviä riippuvuuteeni muista, arvostan muita ihmisiä aiempaa enemmän. Suuret kiitokset kaikille teille rakkaille, jotka ootte majoittaneet meikää, saunoittaneet, lainanneet latureita sun muuta tavaraa, antaneet mun pestä pyykkiä ja ylipäänsä olleet läsnä! <3

Olen lapsesta asti ollut ehkä liiankin itsenäinen. Äitini kertoi minun tahtoneen vaihtaa vaipatkin "ITTE". Avun pyytäminen on jostain syystä ollut aina todella vaikeaa. Oon ennemmin nähnyt 1000-kertaisen vaivan tai antanut hommieni kusta, kuin uskaltanut pyytää apua. Tämä iso läksy kaikkien meidän keskinäisestä riippuvuudesta on auttanut mua hyväksymään sitä, että kaikkea en voi hoitaa itse ja monesti on hyvä pyytää muiden apua. Huomasinkin, että ystäväni auttavat minua hyvin mielellään kaikessa mahdollisessa, kuten minäkin heitä.

Olen itse huvikseni asunnoton, monella muulla ei ole vaihtoehtoja.


Onneksi olen siunattu isolla määrällä kavereita ja ystäviä. Minun on helppo löytää lämmin ja mukava yöpaikka vielä tosi hyvässä seurassa. Monesti asemilla hengaillessani oon jututtanut kadun miehiä, heittänyt niille safkaa, kolikoita tai tupakkaa ja kuunnellut heidän kokemuksiaan elämästä. Jos minulla on helppoa, niin sitä elämä ei ole 60-kymppiselle kusihousupulsulle. Niille tyypeille nostan hattua. Monen tarina tuntuu olevan pääpiirteissään se, että tyyppi on ollut liian herkkä jaksamaan tässä ihmisluonteen vastaisessa kilpailuoravanpyörässä.

Toimistolla. ;)


Täytyy myöntää että nyt alan olemaan tosi kyllästynyt tähän reppuelämään. Pidemmän päälle ilman omaa kotia oleminen on tuonut mulle jatkuvaa perusturvallisuus-stressiä. Myös kaikkien positiivisten rutiinien ylläpitäminen on mahdotonta ja tuotteliaisuus kärsii pahasti, kun toimiston virkaa ajaa nämä bussit. Kavereiden nurkissa on myös välillä haastavaa jaksaa keskittyä hommien hoitoon.

"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa."

Niin, ja eiköhän se kevät taas aja tämän porsaan reppu selässä ympäri Suomen kesälaitumia. :)

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista tekstiä, johon osalta pystyn samaistumaan, kun opiskeluaikoina reissut ja uusien opiskelupaikkojen asuntojen etsimiset meni puistonpenkeillä ja asemilla nukkuessa (opiskelin ulkomailla ja menin välillä toiseen maahankin, missä en tuntenut ketään). Kerran Skotlannissa nukuin jopa lammaslaitumella, siis ilman mitään telttaa, telttareissut on asia erikseen ;-) Mutta noin pitkäkestoista asunnottomuutta kuin sinulla ei ole kokenut.
    Nyt osaan arvostaa sitä, että 15 vuotta matkalaukkuelämää ja jatkuvia muuttoja vietettyäni saatoin ostaa oman talon kotimaan kamaralta, josta mun ei tarvitse ikinä koskaan pakata tavaroita kaapeista takaisin pahvilaatikoihin (ellei pankki ota taloa, jos en voi maksaa asuntolainaa). Tää on valinta, jota osaan tosissani arvostaa - välillä jopa halaan taloani, hehe.
    Kesällä on helppoa, mietin sitä usein. Jos meillä olisi aina kesä, olisi täällä hyvin erilaista olla ja asua! Talvi on äärimmäisolosuhde.

    VastaaPoista
  2. Vau, varmasti aika avartava ja kasvattava kokemus, josta ammentaa elämänkokemusta muillekin. Mitä nyt kavereiden asunnottomuuskokemuksia on tullut kuultua, kuvauksesi kuulostaa aika tasapainoiselta: arvostan, että kerrot upeita ja karseita puolia kumpiakaan piilottelematta. Inspiroivaa, kuten esim. Heidemarie Schwermerin astetta pidemmälle viety "kokeilu" ts. puolentoista vuosikymmenen elämäntapa. http://livingwithoutmoney.org/
    -nti Täti

    VastaaPoista